Aina vaan kuulee varsinkin kronologisesti ansioituneimmilta kansalaisilta, että ”ennen oli kaikki paremmin”. Mutta onko ihan todella näin vai muistellaanko ja haaveillaanko tässä vain nuoruutta, jolloin kaikki vain tuntui paremmalta?
Ajatellaanpa vaikka päivittäistavarakauppaa; kaupat olivat auki arkipäivänä ehkä kuuteen, lauantaisin yhteen ja sunnuntaisin kiinni. Ruokaa sai tuplahinnalla ehkä kioskista ja huoltoasemalta. Jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena olivat kassajonot kaupan takaseinään asti. Tavara oli huonoa, kallista ja valikoima oli pieni. Yksityiset kauppiaat hallitsivat markkinaa, ja osasivat hinnoitella niin, että mersu tai audi vaihtui riittävän usein takapihalla.
Pankeissa oli pitkät jonot, kun vanhukset kävivät ”merkkauttamassa” eläkkeet ja kassoilta käytiin nostamassa käteistä. Lainaa ei saanut kuin rukoilemalla ja seisomalla asennossa pankinjohtajan edessä lakkia rypistäen. Vakuuksiksi ei kelvannut oikein mikään. Laskut piti maksaa pankeissa. Jokaisesta laskusta meni palkkio, ja tiskille pääsi vasta sisukkaan jonottamisen jälkeen. Tähän menikin monen kaupunkilaisen ruokatunti 1970-80 -luvuilla.
Sama tilanne oli posteissa. Kopeat postineidit seisottivat asiakkaita odotustilassa, vanhukset jonottivat luukulle katsomaan, että se eläke on varmasti tullut Postipankkiin, ja paketteja sai odottaa viikkokaupalla. Posti oli auki kun sitä huvitti ja yleensä kiinni juuri silloin, kun sen olisi pitänyt olla auki.
Alkot olivat myös kiinni silloin kun tuotteiden tarvetta olisi ollut. Kansalaisia suojellakseen Alkot olivat kiinni esimerkiksi juhlapäivien aattona. Tuotteita sai vain tiskiltä, niihin oli pitkät jonot varsinkin ennen juhlapäiviä, ja kun löysi lyhyen jonon, siellä oli jonon päässä minkkiturkkinen vanharouva kyselemässä väsyneeltä myyjältä eri sherryjen eroja. Tiskiltä ei uskaltanut ostaa muuta kuin Koskenkorvaa, kun ei uskaltanut lausua viinien nimiä väärin.
Puhelut soitettiin joko lankapuhelimella kotoa tai puhelinkopeista kadunkulmista. Kun meni puhelinkoppiin, siellä yleensä haisi virtsa, puhelin oli rikottu, ja puhelinluettelosta oli revitty vähintäänkin kartat. Tänä päivänä, kun keskinäistä viestintää miettii, niin oli ylipäänsä ihme, että nuoriso löysi toisensa kaupungilla niillä eväillä!
Politiikassa oli vain yksi totuus. Kekkonen oli presidentti eikä Neuvostoliittoa ei saanut arvostella. Televisiosta tuli mahtavia ohjelmia kuten ”Näin naapurissa” tai Suomi-Eesti tietokilpailu, jossa Hardi Tiitus ja Esko Kivikoski taistelivat. Uutisissa näytettiin leikkuupuimurien rivistöä Ukrainan aroilla ja Paavo Väyrynen Ylen toimittajana kertoi että ”Neuvostoliiton talous tulee lähivuosina ohittamaan Länsi-Euroopan tason.”
Että näitäkö me sitten tosiaan kaipaamme?
Kysyy
Keskiäkäinen mies
