Hartolan Riihiniemen koulun perustamisesta tuli v. 2012 pyöreät 100 vuotta. Sen kunniaksi juhlissa esitettiin seuraava räppi, jossa on tiivistettynä koulun 100-vuotisen historian vaiheita. Juhla oli 26.8.2012.
On kunta köyhä siksi jää jos lapset täällä korves haluut oppiin lähettää –
näin tuumasivat porukat – ”Parasta vaan pytinki on itse pystyttää,
hirret kerätä ja kirvestä käytellä!” Jos silleen saatas kuntakin jollain tapaa mukaan, kun kunnanisät huomaa, ettei oppi kaada ojaan.
Miittinki pystyyn ja päätös oli selvä: koulu tänne tarvitaan ja vielä nopeaan! Eikun hommiin, hihat heilumaan ja tuumat toteutumaan! Paljon, tosi paljon tarvittiin työtä, aherrusta, yhteistä ponnistusta, verta, hikeä, että hirret oli kerätty, lovettu ja liitetty – koulu valmiina tarjoomaan opetusta! Muuta kalustusta ei ollu alussa kuin se, mitä hankittiin tuloilla halkohuutokaupasta: opelle pöytä ja joku pulpetti, mutta tämä tuskin tahtia haittasi: oppi hienosti meni perille, siitä iso kiitos opettajille ihan ensimmäisille, kun uskalsivat tulla tänne puskan keskelle!
No – lapsista ei tsaarin aikaan ekaks tullu pulaa – sillon säännösteltiin ruokaa, muttei naperoita, niitä syntyi tiuhaan tahtiin joka tupaan: pulpettia kohti riitti monta mukulaa.
Aika kultaa muistot, mutta tämä on totta: äidit, isät, opet, koko kyläkunta, aina haluaa vain lasten parasta!
Opettajia oli monenlaisia, oli ankaraa ja rohkaisijaa joukossa.
Joskus meininki melko militaarista, kun porukkaa oli tupa tiukkana…
Kutoi aika monenkirjavaa historiaa. Ekat oppilaat tutustui tsaari Nikolai kakkoseen, jonka kuva antoi arvokkuutta luokkahuoneeseen. Koulun eka vuonna Atlantilla vajos Titanikki, oppihaaveita ei uutinen sekään saanut rikki. Maantiedon tunnilla lapset oppivat, että suuriruhtinaskunnan joet ja vuoret ovat lukemattomat.
Tsaarinmaassa meno melko puritaanista, sitä nykyhemmon vaikeeta on tajuta. Oli opettajat eritoten tarkkailussa, mutta hyvin lienee hoitaneet he hommansa. Uskomattomat määrät toivat mukanaan infoo, innostusta, harrastusta monipuolista. Opet omin käsin lapsille näyttivät, miten hienot käsityöt syntyvät. Oli piirtämistä, lauluja ja runoja; muksut oppivat muutakin kuin peruspuuroa.
Pikku ongelmia oli perheissä: ei joka naperolle riitä kenkiä!
Mutta siihenkin pulmaan löytyi apua, keksi Pöyryn Jaakko lahjoittaa kenkärahua; – taas joka muksu kouluun pääsi vipeltään, sai välkkärillä kuivin jaloin temmeltää.
Täytyy sanoo, että energiaa oli muksuilla, kun koulumatkaakin oli kilsakaupalla! Taisi talven pimeinä aamuina lähtö kotoa olla ennen ylösnousua? Siihen aikaan ei nivelongelmia tunnettu, oli liiat läskit ihan tuntematon juttu!
Eväspuoli taisi olla melko vakio: kotoo maitopulloo, leivänkyrsää, päälle ylähuulta, sillä piti koulupäivä pärjätä. Sitten olot koheni: koulu muonaa tarjosi! – aika sikahieno meininki! Muuripadan alle puuta ja tulta perään, kohta tuoksu jo nälkäisiä kokoon kerää. Herkkupata pian kuumana jo porisi, aina jotain löytyi ruuaksi. Kotoa tuotiin pottuja ja metsä antoi puolukoita. Vaikka sattumia oli niukasti, niillä eväillä kouluhommat ei kun koheni. Puuroo, vellii, juures-, hernekeittoo menyyllä – ja tietty, sitä kotoo tuotuu evästä.
On tämä koulu ollut meille paikka tärkeä, on täältä saatu elämän eväitä – ja ehkä myös päähän vähän järkeä?
Aika kultaa muistot, mutta tämä on totta: äidit, isät, opet, koko kyläkunta, aina haluaa vain lasten parasta!
Isät veljet verellään… (lauletaan oikealla nuotilla asennossa! + pieni kunnioittava tauko)
Sota tosi karsee aika oli Suomessa, isät siellä jossakin maata puolustamassa – lapset, äidit, isovanhemmatkin teki kaikkensa, että ryssä ei Suomee sais haltuunsa. Liian moni poika, veli, isä palas arkussa, sankarhaudassa on heillä leposijansa – ja nimi koulun kunniataulussa. Riittailepa joskus ihan rauhassa, minkä ikäsinä vietiin heidät hautaansa: miehet kuolemaan joutui tosi nuorina, mutta eipä ollut heillä vaihtoehtoa.
Mutta elämä jatkui ja kouluhommat myös. Yli sata naperoo, joukossa monta evakkoo, tarvi opetusta, elämän evästä, sitä normaalia turvallista meininkiä. Aika homma oli ainoalla opella, hoitaa opetus ja kaikki oma huushollinsa. Ruokahuoltokin oli silloin katkolla, ei tarvinnu dieettejä suunnitella… Sotavuosina opetettiin ainetta, jota vielä nytkin kannattais kokeilla: talkootyö oli silloin arvossaan ja kyllä sitä vieläkin tarvittais!
Sodan jälkeen pikku hiljaa olot koheni: saatiin luokkatilaa lisää, jopa kanttiini. Opettajille voitiin kehaista, että asuntokin on tarjolla! Vielä sähköpiuhat kun saatiin ja verhot ikkunaan, oli valoisaa ja autuasta meininki. Pitkämatkalaisillakin luisti hyvin suksi ja kunto oli pilvissä, alkoi opettajilla pystit ja pokaalit kangastella mielissä!
Sitten kuuskytluvun rajuin homma olikin urheilu: koulun jälkeen treenit pystyyn ja kunto taivaisiin, Riihiniemen Raju kylään perustettiin. Se porukat sai tosi hyvin liikkumaan ja ennätykset alko pian kaatumaan. Sohvaperunoita oli sillon pikku vähemmistö, ei huilailemaan ehtiny ku joku ylhäisö. Porukasta löytyi melko kovia luita; kisaa käytiin, hiihdettiin ja juostiin kumoon muita. Pokaaleita käytiin kauempaakin pokkaamassa. Kiiri huhu, että valmennus on kovaa luokkaa. Palkintoja pullisteli koulun vitriini.
Moneen jatko-oppiin, ammattiin täältä lähdettiin, kouluvuosien opit monet mieleen kätkettiin. On niissä pohtimista joskus vieläkin, eikä valmista tule, sen jo ehkä tiedätkin! Hartolaan ja Suomen maahan saatiin monta yritystä, liikettä ja bisnestä, perheille tienattiin einestä.
Ja aattelepas tätä: joku koulusta jo löysi sydänystävän, jonka kanssa halus taivaltaa läpi elämän!
Kirjava porukka on koolla tänäänkin, yksi juttu yhdistää meitä kuitenkin: on tämä koulu ollut meille paikka tärkeä, on täältä saatu elämän eväitä – ja ehkä myös päähän vähän järkeä? Aika kultaa muistot, mutta tämä on totta: äidit, isät, opet, koko kyläkunta, aina haluaa vain lasten parasta!
Viime vuosina on koulun hommat muuttuneet: on kuntoiltu, venytelty, vanuteltu, judoiltu, nauruhermoja koeteltu. Ikähaitari näissä jumppahommissa on ollu vauvan, vaarin välimaastossa. Käsitöitä yhä tehdään ahkerasti, ikebana-asetelmat syntyy ihanasti! Viikonloppuina on huovutettu villoja, lasitaidetta luotu ja muuta mukavaa. Lapsilla on omat kerhot, joissa ollaan ihan hoona, tehdään pöperöö ja linnunpönttöö, askarrellaan, ulkoillaan. On moni ilta menny ihan pipariksi! Mutta tiedätkö, miksi!
JOUJOU!
Maailmanloppu on jo varmaan lähellä, kun pyytkin on jo kooltansa niin kovin pieniä – ja kyläkoulun ovet piti sulkea kun oppilaista alkoikin tulla pula – vai köyhä kuntako siihen oli syynä vai kateus vai joku myy jäynä – kyläkoulussa kun oli kaikki hauskuus? Ihme juttu kuitenkin tapahtui: Virtasen Jorma jätti testamentin, se oli puheenaihe numero yksi, kun koulu jo viimesiään veteli. Jälkisäädös oli melkoisen muhkea, tämän koulun oppilaat saa siitä kauan tukea. Mutta siitäkään ei koulun pitoon ollut apua, kun koulusta vain täytyi luopua – ikävä juttu, mutta kylälle saatiin sentään oma talo, josta toivottavasti ei ihan heti sammu valo.
Kirjava porukka on koolla tänäänkin, yksi juttu yhdistää meitä kuitenkin: on tämä koulu ollut meille paikka tärkeä, on täältä saatu elämän eväitä – ja ehkä myös päähän vähän järkeä? Tai sitten oppivelvollisuus vain suoritettiin, on siinäkin jokunen hyvä pointti. Funtsi: jos et osais pykäliä lukea, nimees kirjottaa, etkä hyvin laskea, vois kuka tahansa sua silmään sahata! Perustaidot, tiedot kun on sulla hallussa, oot oman elämäsi paras ohjaaja – ja käsikirjotusta voit funtsii rauhassa.
Aika kultaa muistot, mutta tämä on totta: äidit, isät, opet, koko kyläkunta, aina haluaa vain lasten parasta!
JOUJOOUUU!
